Mami, minustako?

Identtiteettikriisi, siksi voisi varmaan tämän kutsua. Vaikka olenkin sisäistänyt että masussani asuu pienen pieni Bebe, meidän rakas lapsi, uusi ihmisen alku niin en ehkä kuitenkaan vielä sataprosenttisesti vielä ole sinut sen ajatuksen kanssa, että minusta todellakin tulee jonkun mami, äiti, mamma, äippä tai mutsi. Tai oikeastaan, olenhan minä jo...

Äitiys ja vanhemmuus tulee taatusti olemaan suurin elämänmuutos ja murros minun, ja meidän elämässä perheenä miehekkeen kanssa. Onhan meillä toki jo nuo kaksi karvaista lasta (koirat), vaikka nekin osaavat olla vaativia, aivan ihania ja samalla hermoille käyviä aina välillä niin ei niitä kuitenkaan pysty omaan lapseen vertailla. Vaikka älyttömän rakkaita ovatkin molemmat, mutta kuitenkin. Olen myös tehnyt miehekkeelle erittäin selväksi sen että vaikka olenkin äiti, ja hän isä, niin molemmat olemme kuitenkin sama vanha itsemme. Vaikka hartaasti toivon että imetys onnistuisi ja toiveeni on imettää lastani noin vuotiaaksi jos kaikki menee hyvin, haluan miehekkeen muistavan että olen se sama vanha minä, en mikään maitobaari. Vaikka imetänkin. 

Huomenna alkaa virallisesti siis 13 kuukauden loma. Äitiysvapaa. Lomaa tämä 13 kuukautta tulee tuskin olemaan, mutta näiden kuukauden aikana en ainakaan tule olemaan töissä. Tosin jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti niin aijon kyllä vauva-arjen ohella jatkaa opintoja, tosin etäopintoina. Meinasin jo melkein kirjoittaa että "minusta tulee siis "kotiäiti", mutta en halua ilmaista itseäni niin. Ei minusta mikään kotiäiti tule... vai tuleeko? Minusta tulee äiti, jolla on vapaata jotta pystyy hoitamaan vauvansa. Kuitenkin säilyn omana itseäni, harrastan harrastuksiani, lenkkeilen koirien kanssa, treenaan agilityä koirien kanssa, opiskelen, vietän myös aikaa ilman vauvaa (voipi olla että maailmankuvani on täysin muuttunut viimeistään reilun kuukauden kuluttua kun sen pienen nyytin on saanut syliin).

En halua olla se uhrautuva äiti joka ei enään jaksa välittää siitä mitä vaatteita hän kantaa, joka ei välitä siitä sojottaako hiukset jokaikiseen suuntaan vaikka matkan määränpää onkin kauppakeskus, joka ei huolehdi omasta ulkonäöstä. En yksinkertaisesti halua olla äiti joka antaa itseästään 200 prosenttia lapsellensa. Äläkä ymmärrä minua nyt väärin, haluan olla just Se äiti, mutta haluan myös löytää aikaa itselleni ihmisenä, minänä. Ymmärrätkö? En halua muokata koko elämäni vauvan mukaan, vaan haluan muokata vauvasta ihmisen joka sopeutuu ja pitää meidän elämäntavoista, jos niin voi sanoa. En kuitenkaan halua olla mikään uraäiti jolla ei oikeastaan ole aikaa lapsellensa, haluan vaan... olla minä - ja äiti lapselleni.

Pointti mitä olen paljonkin pohtinut on siis se että on monia tapoja olla äiti. Se mikä yhdistää meitä äitejä, oli meidän äitirooli millainen tahansa on se vastuu mitä kannamme lapsestamme. Vastuu siitä että heistä kuoriutuisi mm. empatiaa, vastuuntuntoa ja sitä maalaisjärkeä. Vastuu että opimme kasvattamaan lapsestamme ihmisen joka osaa elää meidän yhteiskunnassa, vastuu oppia hoitamaan lasta.

Mikään tapa olla äiti ei ole väärin, kunhan tekee sitä rakkaudella. Ja lisään vielä että meidän Bebe on jo erittäin rakastettu ja kovasti häntä odotetaan. :-) Jokainen äiti varmasti haluaa parasta lapsellensa ja toteuttaa äitiyden omalla tavallaan.

Mitä ajatuksia itselläsi on?